Tietoa flamencosta

[Koostettu Flamenco-kirjan (Like, 1999) artikkeleista, kuvat Matti Hovi: Sevillan Feria]

 

Cante

Flamencossa cante eli laulu on kaiken perusta. Laulun mukaan rakentuvat säestys ja tanssi.

Laulu koostuu letroista, säkeistöistä. Flamencolaulaja voi vaihdella letrojen sanoitusta eri esityskerroilla, hän voi laulaa eri määrän letroja eri esityskerroilla ja hän voi myös vaihtaa toiseen tyylilajiin. Flamencon ominaisimpia piirteitä onkin improvisaatio. Sitä ei ole koskaan tarkoitettu toistettavaksi samanlaisena. Tulkinta ratkaisee esityksen tehon. Vaikka flamencolaulaja laulaisi muiden lauluja, hän tekee niistä omiaan ja muotoilee niitä tilanteen mukaan.

Flamencossa ei ole kappaleita tai lauluja samaan tapaan kuin länsimaisessa musiikissa. Siksi myös sanotaan, että laulaja laulaa por soleá eli soleáan, ei la soleá eli soleá-laulun.

Letroissa on luonteensa puolesta erotettavissa kaksi ryhmää: mustalaissäkeistöt ja andalusialaiset säkeistöt. Ensimmäiset ovat hyvin henkilökohtaisia, suoraan tunteita kuvaavia ja ne ovat tarkoitettu kuultaviksi “kodin seinien sisäpuolella”. Jälkimmäiset taas ovat luonteeltaan kirjallisempia ja tarkoitettu esitettäväksi julkisesti. Molempia lauluperinteitä inspiroivat kuitenkin samat teemat, ennen kaikkea rakkaus ja varsinkin siihen liittyvä tuska.

 

Baile

Varsinkin ulkomailla flamenco yleensä ymmärretään nimenomaan tanssiksi. Tanssi muodostaa kuitenkin vain yhden osan flamencon kolminaisuudesta laulun ja kitaransoiton kanssa. Tanssi on myös monella tapaa alisteinen musiikille, vaikka esityksissä tanssijat vievätkin suurimman huomion.

Perinteisesti tanssi ei ole ollut yhtä arvostettua kuin laulu tai soitto. Ulkopuolisen on kuitenkin helpointa ymmärtää juuri tanssia. Sen estetiikka ja voimakas tunneilmaisu puhuttelevat ihmisiä yli kulttuurirajojen.

Flamencotanssi on monien kulttuurivaikutteiden yhteensulautuma. Andalusialaisten, mustalaisten, arabien ja juutalaisten rinnakkaiselo on jättänyt siihen yhä havaittavia merkkejä. Flamencotanssilla on lukuisia muotoja. Perinteinen flamenco on aina soolotanssia. Pari- ja ryhmäkoreografiat ovat syntyneet näyttämöteosten myötä. Paitsi esitettävää taidetta flamencotanssi on ollut ja on edelleen kansantanssi, joka kuuluu kiinteästi ihmisten jokapäiväiseen elämään. Sitä tanssitaan mustalaisperheiden juhlissa ja Andalisian kylien ferioissa. Tanssi on tapa olla yhdessä. Sevillanas-paritanssia tanssitaan jopa ravintoloissa ja diskoissa.

Flamencotanssi on tiiviissä yhteydessä musiikkiin. Tanssi liikkuu aina rytmissä, aksentointeja ja nyansseja seuraten. Se voi myötäillä musiikkia tai muodostaa sille vastakohtia. Flamencotanssin peruselementtejä ovat kengillä tehtävät rytmiset iskut maahan, sekä pidätellyn ja purkautuvan liikkeen vuorottelu, terävä aksentointi ja voimakas tunneilmaisu.

 

 

 

 

 

 

Oopperaflamencoa ja turistiflamencoa

Ópera flamencalla on huono kaiku flamencon historiassa. Tämä 1910-luvulla alkanut aikakausi, tai pikemminkin tyylisuunta, on nähty laulukahviloita seuranneena rappiona, jolloin kaupallisuus ja näyttävyys voittivat yksinkertaisen ja vilpittömän ilmaisun. Toisaalta oopperaflamenco oli vääjäämätön seuraus flamencon kasvaneesta suosiosta. Koska yleisöä riitti, flamenco siirtyi teattereihin ja konserttisaleihin. Oopperaflamencoon kuuluivat näyttävät puvut, joukkokohtaukset ja lavasteet. Oopperaflamencon suosio jatkui 1950-luvun puoliväliin asti. Sen seurauksia oli flamencon kansainvälistyminen, kun lukuisat kuuluisat flamencotaiteilijat muuttivat ulkomaille vuosikausiksi, jotkut jopa pysyvästi.

Kenraali Francon aikana Espanjaa mainostettiin iskulauseella “aurinkoa, härkätaisteluja ja flamencoa”. Tanssista ja musiikista karsittiin kaikki synkkä ja ikävä. Flamencoon syntyi näin uusi tyylisuunta, jota kutsutaan vähemmän mairittelevasti “turistiflamencoksi”. On kuitenkin muistettava, että kaikki flamenco ei suinkaan muuttunut turistien viihteeksi. Toisaalta turistiflamenco elää yhä voimakkaana ja se on monille ulkomaalaisille ensimmäinen ja ainoa kosketus flamencoon.

Kasvavan turismin myötä eri puolille espanjaa perustettiin tablao de flamenco -nimellä kutsuttuja yökerhoja, jotka olivat vastaavia kuten kulta-ajan tanssikahvilat. Mutta samaan aikaan kun virallinen flamenco oli röyhelömekkoja ja vilkkuvia sääriä, flamencon huipputekijät kiersivät maailmaa, levyttivät kunnianhimoisia kokonaisuuksia ja tutkivat flamencon perinnettä.

Flamencon nykyaika

1970-luvulla saivat alkunsa flamencofestivaalit. Flamencoa esitettiin suurissa konserteissa, joissa oli kymmeniä esiintyjiä ja tuhansia katsojia. Tämän myötä intiimiys ja spontanisuus väistyivät ja ammattilaisuus ja kaupallisuus tulivat tilalle. Flamencoa on myös yhdistetty lukuisten muiden musiikkilajien kanssa viime vuosikymmeninä. Flamencon muuttuminen on varsinkin 1990-luvulla herättänyt vilkasta keskustelua ja huolestuneisuuttakin. Flamencon on pelätty menettävän aitoutensa ja omintakeisuutensa ja sulautuvan muuhun populaarikulttuuriin.

Puolustajat sen sijaan pitävät nykyistä “flamencomuotia” hyvänä kehityksenä: sen myötä flamenco saa uutta yleisöä, uusia tekijöitä ja uutta elinvoimaa. Myös suomalainen flamencoharrastus saa kiittää olemassaolostaan flamencoaiheisia elokuvia, televisio-ohjelmia ja aurinkorantojen turistiesityksiä.

Flamenco on saanut vahvan aseman Suomessa. Flamenco tuli Suomeen joskus 1940-50-luvuilla, ja ensimmäiset suomalaiset flamencoammattilaiset aloittivat 1960-70-luvuilla. Nykyään Suomessa toimii useita flamencoyhdistyksiä, flamencoa opetetaan lukemattomissa tanssikouluissa ja harrastajien määrä lasketaan tuhansissa.

Flamenco on Etelä-Espanjasta, Andalusiasta, peräisin olevaa laulua, tanssia ja musiikkia. Flamencon määräävin elementti on rytmi. Se on kuin selkäranka, joka pitää laulun, tanssin ja kitaransoiton yhdessä.

Flamencossa on kymmenittäin eri tyylilajeja (palos) samaan tapaan kuin perinteisessä länsimaisessa musiikista löytyy esim. tango, valssi, rock’n roll jne. Tyylilajeja voi luokitella monella eri tavalla, ja lähes jokainen flamencologi esittääkin kirjoituksissaan oman tavan lähestyä asiaa. Suosituimpia tyylilajien kuvaustapoja ovat erilaiset flamencosukupuut, joista näkee mahdolliset kehityslinjat kullekin tyylille. Muita lähestymistapoja ovat esimerkiksi syntyalueen tai laulun syvyysasteen perusteella luokitteleminen.

Eri tyylien tunnistamista helpottaa ennen kaikkea compás eli rytmi, jossa toistuu tietty rytmikuvio eli aksentointi. Perusrytmejä on neljä: soleá, siguirias, tangos ja fandango. Muut rytmit ovat periaatteessa näiden variaatioita. Tyylilajit, joilla on samanlainen compás, voivat kuitenkin erota toisistaan aksentoinniltaan, tempoltaan, sävellajiltaan tai laulultaan, viimeksi mainittu joko melodian, säkeistöjen pituuden tai laulun aihepiirin mukaan.

Flamencossa hyvin yleisiä, mutta länsimaiseen korvaan aluksi outoja rytmikuvioita ovat 12-iskuiset compas-rakenteet esim. soleares, alegrías ja bulerías. Rytmien monimutkaisuutta lisäävät esim. palmaksessa (taputuksessa) tehtävät aksentoinnit ja runsas contratiempon (takapotkut) ja synkooppien käyttö.

Pääasiallisina säestysinstrumentteina flamencossa ovat kitara, cajón (puulaatikko, jonka päällä istutaan ja etulevyä hakataan kämmenillä) ja kätten taputus (palmas). Olennainen osa flamencoa ovat myös kannustushuudot eli jaleot.

 

Toque

Kitara on flamencossa ensisijaisesti säestävässä osassa, “taustana äänelle”. Pari viime vuosikymmentä ovat kuitenkin olleet historiallisen murroksen aikaa, kun soolokitaristit ovat nousseet yhä enemmän esille flamencotaiteilijoina. Perinteisen, laulajan ja kitaristin muodostaman duon sekä flamencoryhmän – tanssi, laulu, kitara – rinnalle ovat tulleet myös kitaristien ryhmät, joissa pääosassa on kitara ja sitä rikastava instrumentaalimusiikki.

Flamencokitaralle on kehittynyt voimakkaan dynaaminen luonne. Sen soittotekniikoilla kyetään yhdistämään vahva rytmi pehmeän lyyrisiin melodioihin. Soittimen erikoislaatuinen rakenne, sen soittotavat ja soinnilliset ihanteet ovat muovautuneet suhteessa flamencolauluun ja -tanssiin sekä heijastuneet myöhemmin soolosoittamiseen. Kitaran ilmaisullinen asteikko vastaa flamencolle ominaista syvyyttä ja äkkijyrkkiä käänteitä. Soitto voi muuttua hetkessä juurevasta karheudesta mietiskelevään tunnelmointiin ja taas virtuuosoimaiseen hurmioon.

 

 

 

 

 

Flamencon historiaa

Flamencoa pidetään usein erheellisesti vanhana, suorastaan arkaaisena taidemuotona, vaikka se on tosiasiassa varsin nuori, vain parin vuosisadan ikäinen ilmiö. Flamencon juuret ovat hämärän peitossa. Alkuaikojen “flamencotaiteilijat” eivät olleet kovinkaan kirjallista väkeä, eivätkä pitäneet tapanaan dokumentoida tekemisiään jälkipolville.

Edes flamenco-sanan alkuperää ei ole pystytty luotettavasti selvittämään. Espanjankielessä flamencolla voidaan tarkoittaa yhtä lailla flamingoa kuin flaamilaista maalaustaidettakin. Kiehtova selitys on tulkinta, jonka mukaan sana on peräisin arabiankielisistä sanoista Fe-lah-menku, joilla tarkoitetaan vuorille paennutta maalaista.

Flamencon syntysijoja ovat Sevillan, Cádizin ja Jerezin alueet. Flamenco on saanut elementtejä ja vaikutteita monilta eri kulttuureilta, niin andalusialaisilta, maureilta kuin juutalaisiltakin. Flamencon kehityksessä mustalaisilla on kuitenkin ollut tärkein rooli. Flamenco on kulkeutunut mustalaissuvuissa kirjaimellisesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

Flamencon synkkä ominaisluonne selittyy monien historioitsijoiden mukaan vainolla, joka kohdistui 1400-luvun inkvisition aikana Espanjan moniin etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin. Eristyneissä oloissa ihmiset ilmaisivat tuntemuksiaan laulun ja tanssin avulla, säestyksen ollessa todennäköisesti ainoastaan rytmikäs kätten taputus (palmas). Mustalaisten tanssi ja laulu kehittyi syvän tunteelliseksi ja laulujen sanat kertoivat heidän kärsimyksistään, nälästä, vankeudesta ja kuolemasta. Omien salaisten ja intiimien juhliensa lisäksi he joskus esittivät tätä outoa lauluaan ja tanssiaan rikkaitten andalusialaisten pidoissa, joihin heidät oli kutsuttu siitä huolimatta, että virallisesti heidän esittämänsä taidemuoto oli kielletty.

 
Flamencon kulta-aika

Yksityisjuhlista flamencotaiteilijat siirtyivät esiintymään niin sanottuihin laulukahviloihin (cafés cantantes). Tämä 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuvuosikymmeniin ulottuva flamencon kulta-aika tuotti valtaosan nykyisistä flamencon tyylilajeista ja tällä aikakaudella mustalais- ja andalusialaislaulajat olivat voimakkaassa kanssakäymisessä keskenään omaksuen toistensa esittämistapoja. Laulukahviloissa syntyivät myös flamencon ensimmäiset taiteilijalegendat.