Sirkka Laitinen

Sirkka Laitinen esittäytyy

Intohimoni on flamenco ja erityisesti flamencolaulu. Flamencokitaran alkusoinnut sytyttävät minut aina; väsymys haihtuu ja olen elossa! Ja sitten on ihan pakko laulaa.

Flamenco tuli elämääni suhteellisen myöhään, vaikka olen lapsesta saakka rakastanut sitä nähtyäni ja kuultuani katkelmia elokuvissa ja tv:ssä. Nuorena ihailin sitä ujona kaukaa, en saattanut uskoa, että voisin olla itse tekemässä flamencoa. Erityisen raastavan vaikutuksen minuun teki jyväskyläläisen leffateatterin hämyssä Carlos Sauran elokuva Carmen vuonna 1984. Minuun sattui aivan fyysisesti se, että en voinut olla mukana elokuvan näyttelijöiden kanssa tanssitunneilla ja fiestojen sessioissa! Vihdoin vuonna 2002 uskaltauduin tanssitunnille, ja siitä lähtien olen harrastanut flamencotanssia. Koko ajan kyti halu oppia myös laulua.

Aloitin flamencolauluopinnot 2013 Taija Tyrväisen johdolla. Opinnot jatkuvat edelleen, käyn lauantaisin Helsingissä Taijan laulutunneilla. Taija pitää laulutunteja myös Tampereen flamencoyhdistyksellämme joka toinen viikko, totta kai olen niilläkin läsnä! Lisäksi hyödynnän mahdollisuuksien mukaan kaikki espanjalaisten flamenco-opettajien tarjoamat tiiviskurssit täällä Suomessa. Olenkin vuosien varrella ottanut tunteja yli kymmeneltä espanjalaiselta laulunopettajalta, opettajiani ovat olleet mm. Elena Morales, Miguel Ortega, David Carpio, Maria Portillo Gordito ja Rocio Lopez Boterita. Andalusiassa olen käynyt katsomassa ja kuulemassa flamencoa ja aistimassa elämänmenoa, aurinkoa, tunnelmaa. Viimeisin reissu oli Jereziin ja Cadiziin kevättalvella 2020, jolloin osallistuin Ezequiel Benitezin laulukurssille.

Tampereen flamencoyhdistyksellä olen säestänyt laululla tanssitunteja yhdessä kitaristi Toni Jokiniityn kanssa. Tanssitunneilla laulamista rakastan koska siinä saa olla yhteydessä tanssijoihin ja samalla saan toistojen kautta parasta oppia compaksessa pysymiseen. Olen opiskellut tanssille laulamista myös Helsingissä Brindamos Flamenco -kollektiivin combo-kursseilla, joilla toden teolla sukellettiin rohkeasti (ja välillä tuskanhiessä) yhteispeliin ja improvisaatioon tanssijan, laulajan, palmastajan ja kitaristin kesken. Maailman hauskin tapa hankkia adrenaliiniryöppy olikin sitten esiintyä elävälle yleisölle ryhmänä Tenho Restobarin klubilla hyödyntäen combossa saamiamme oppeja. Flamenco on mitä hienovireisintä yhteistyötä laulun, kitaran, palmasin, mahdollisen cajonin sekä tanssin kesken. Siinä on sen kaikkein upein ydin: yhteispelissä, rytmin pyörteissä.

Rakastan laulamista yleisölle. Olen saanut tilaisuuden esiintyä joko tanssia säestäen tai soolona kitaristin ja/tai muun combon kanssa mm. Tampereen flamencoviikolla sekä Helsingin flamencofestivaaleilla, erilaisilla klubikeikoilla, muistotilaisuuksissa jne. Flamencon laulaminen on minulle ennen kaikkea puhdistava kokemus. Se on ripittäytymistä, terapiaa; flamencolaulussa viehättää kiehtovan rytmin ja mystisen fryygisen asteikon lisäksi sen "ruma kauneus". Saan olla oma itseni täysin auki; huutaa ja itkeä pois surun, sairauden, syyllisyyden, kaipauksen, pelon, ahdistuksen, vihan, katkeruuden, kuolemankauhun. Vastaavasti saan myös laulaa pilke silmässä elämänilosta, kauneudesta, rakkaudesta ja naurusta.